Taiteilija Helena Sofia Schjerfbeck syntyi 10. heinäkuuta 1862 Helsingissä. Neljävuotiaana Helena sai lonkkavamman, joka teki hänestä vuodepotilaan useaksi kuukaudeksi. Helena kulutti aikaansa piirtäen, jolloin hänen taiteelliset kykynsä kehittyivät varhain. Schjerfbeck aloitti taideopiskelunsa vuonna 1873 Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa Helsingissä, johon Adolf von Becker auttoi häntä saamaan vapaaoppilaspaikan. Piirustusta pidettiin silloin taiteellisen ilmaisun pohjana, ja siksi oli luonnollista aloittaa taideopiskelut piirustuskoulusta. Schjerfbeck  jatkoi myöhemmin opiskeluaan Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Opiskelut siellä maksoi professori G. Asp. Yksityisakatemian aikana Schjerfbeckin kiinnostus öljymaalaukseen heräsi.

Matka-apurahojen avulla Schjerfbeck sai mahdollisuuden opiskella Pariisissa 1880-luvulla, ja Ranskan aikana Helena muutti nimensä Helene-muotoon. Schjerfbeck tuli vaatimattomasta kodista, ja isä joka elätti perheen kuoli kun Helene oli 13-vuotias, joten Schjerfbeckin äiti ei olisi voinut maksaa tyttärensä opiskelut.

Ajan hengessä Schjerfbeck maalasi myös suuren määrän historia- ja kansallisaiheisia maalauksia. Taidesuuntauksena tämä oli yleinen Suomessa, jossa kansallistietoisuus oli vahvasti nousussa. Taiteen tuli palvella isänmaan etuja.

Useimmat Schjerfbeckin teokset 1800-luvulla ovat luonnoksia, harjoitelmia ja muotoharjoituksia, kun taas 1900-luvun teoksissa on oma luonne ja omaa ”taiteellista energiaa”. Schjerfbeck onnistui menestyksellisesti luomaan omaa kuvakieltään jo ennen vuotta 1920, jolloin hän modernin suomalaisen taiteen näyttelyssä Kööpenhaminassa selvästi erottui muista osallistuvista taiteilijoista.

Helene Schjerfbeck oli hyvin perehtynyt erilaisiin taiteellisiin tyyleihin. Schjerfbeckiä pidetään usein rohkeana taiteilijana, koska hän halusi kuvata enemmän kuin vain näkyvän. Hän osasi havaita erilaisia näkökulmia samasta aiheesta, ja sillä tavoin antaa aiheelle useita mahdollisuuksia. Viimeisinä vuosina hän teki juuri tätä käyttäen omia kasvojaan lähtökohtana. Näin kehittyi maailmantaiteen saralla ainutlaatuinen sarja selkäpiitä karmivia omakuvia, joita leimasivat lähestyvän kuoleman läheisyys. Mallien löytämisen vaikeus oli luultavasti syynä omakuvien maalaamiseen.

Ajatus ei ollut piirtää tai maalata ihmisiä täysin realistisina. Naisen kuva on perinteisesti kaunis ihailla, mutta Schjerfbeck näki kauneuden läpi ja tarjosi toisenlaisia henkisiä arvoja. Schjerfbeck halusi oman merkityksen, ja halusi käyttää työvälineitään omalla tavallaan. Jotkut väittävät että Schjerfbeckin sairaalloinen elämä teki hänestä pidättyväisen ja yksinäisen, mikä jätti jälkiä Schjerfbeckin taiteeseen. Hänellä oli itsenäinen tyyli, joka monen mielestä erottuu huomattavasti suomalaisesta perinteestä. Schjerfbeckin taideteokset, erityisesti omakuvat, kuvaillaan usein harvinaisen uskaliaina ja rehellisinä. Helene toimi opettajana Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa 1890-1902, ennen kuin hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle.

Vanha Juslinin talo    Valokuva: Tammisaaren museo

Schjerfbeckin aika Tammisaaressa

Helene Schjerfbeckillä oli sukusiteitä Tammisaareen. Hänen isänsä oli viettänyt lapsuutensa kaupungissa. Isoisän isä Sven Magnus Schjerfbeck toimi piirilääkärinä Tammisaaressa ja hänet on haudattu kaupungin vanhalle hautausmaalle. Tammisaari lieneekin ollut Schjerfbeckille jonkinlainen koti- ja sukukaupunki. Schjerfbeck vietti ensimmäisen kesänsä Tammisaaressa vuonna 1918. Yhdessä ystävänsä Einar Reuterin kanssa hän matkusti kaupunkiin maalaamaan. Schjerfbeck rakasti merta, ja tämä oli myös yksi syy miksi hän valitsi Tammisaaren asuinpaikakseen. Äidin kuoleman jälkeen Helene halusi muuttaa pois Hyvinkäältä, ja koska hän halusi viettää loppuelämänsä meren äärellä hän muutti Tammisaareen. Asunnon hän sai Vanhasta Juslinin talosta, Pitkäkadulta (Raaseporintie 2). Talo on kauan sitten purettu, mutta paikalla on muistomerkki Helene Schjerfbeckin aukiolla.

Keltainen talo Valokuvat: Bertel Piponius 1929  Anna Nöjd 2008

Hän asui myös joitakin aikoja keltaisessa talossa Kalatorin reunalla Sigrid Nybergin vuokralaisena, Tammisaaren vanhassa kaupungissa. Tämä talo on edelleen olemassa. Schjerfbeck vietti pitempiä aikoja Tammisaaressa vuosina 1918-1920. Vuodet 1925-1941 Schjerfbeck asui kokonaan Tammisaaressa, joskin vuosina 1939-1940 hän eli talvisodan vuoksi evakossa Pökå-tilalla, Tenholassa. Myöhemmin taiteilija asui Luontolan parantolassa (Nummela) ja menehtyi 23.1.1946 Saltsjöbadenin Mariefred-kylpylähotellissa Ruotsissa. Hänen mesenaattinsa, taidekauppias Gösta Stenman, huolehti siitä että taiteilija pystyi jättämään sodan runteleman Suomen.

Loppujen lopuksi Schjerfbeckhän jäi Tammisaareen pidemmäksi aikaa, mutta aluksi pikkukaupunki ei häntä vakuuttanut:

”Asuntoni – kaksi huonetta ja keittiö – on pettymys. Kaupungin komeimmalla talolla – Vanha Juslinin talo – ei ole viehätysvoimaa… ”Minkä takia neiti, taiteilijana, haluaa muuttaa sellaiseen tylsään kaupunkiin?” kysyy antiikkikauppias. Tylsä, kyllä, totisesti… Verrattuna tähän pikkukaupunkiin Hyvinkää tarjosi taiteilijalle seikkailevaa ympäristöä – täällä ihmiset puhuvat kaduilla äänekkäästi rahanarvosta, ostoksista, naistenkutsuista… Mutta sitten huomaan pihan vanhan luumupuun. Ja näen tulevan vuokraisäntäni: pienkokoinen mies, jonka profiili muistuttaa Alppien! Katselen salaa herra Bäckmania, hänen korjatessaan saapumispäivänä ulko-oveni lukkoa. Hän vaikuttaa vaikeapääsyiseltä, hänet on siis kesytettävä. Mikä haaste… Mutta tulenko viihtymään? Onneksi talo sijaitsee kukkulalla. Kuin tähystyspaikalla.” (Liehu, Helene – En roman om konstnären Helene Schjerfbeck, 2003: 329–330.)

Tietyt asiat kuitenkin miellyttivät Schjerfbeckiä. Taiteilija arvosti mm. penkkiä ja yllä mainitta luumupuuta Vanhan Juslinin talon pihassa:

”Botticelli, luumupuuni, kukkii! Kuin aaltoileva organzaverho. Mina on kuurannut penkkiä harjalla, niin että saan taas tulla ”huvilaan” hengittämään kevään ilmaa ja imemään itseeni sen sinistä valoa ja – lukemaan. Runoja, vahvoja kuin elämä itse: Karlfeldt.” (Liehu, Helene – En roman om konstnären Helene Schjerfbeck, 2003: 329–330.)

Omakuva v. 1895,  37,5 x 30 cm, öljy kankaalle. Tammisaaren museo.

Tammisaaren kaupunki omistaa nykyään yhden omakuvista joka on nähtävissä Tammisaaren museossa (EKTA). Taulun lahjoittivat kaupungille Måns ja Rachel Schjerfbeck vuonna 1976. Omakuva vuodelta 1895 kuuluu ainutlaatuiseen 40 omakuvan sarjaan, jonka Schjerfbeck maalasi vuosina 1878-1945. Maalaus on yksi taiteilijan varhaisimmista omakuvista. Schjerfbeck asiantuntija Leena Ahtola-Moorhousen mukaan teos on ajalta, jolloin taiteilija koki olevansa muutosvaiheessa niin henkilökohtaisesti kuin taiteilijana. Työ on saanut vaikutteita 1400-luvun maalarilta Filippo Lippiltä, jonka töihin Schjerfbeck tutustui edellisenä vuonna 1894 vieraillessaan Uffizzin Galeriassa Firenzessä.

Helene Schjerfbeck-seura

Tammisaaressa toimii Helene Schjerfbeck-seura, jonka perusti 25 taiteen ystävää 22. marraskuuta 2007. Seuran puheenjohtajana toimii modernin taiteen museo Kiasman johtaja Berndt Arell.

Seuran tavoitteena on Helene Schjerfbeckin muiston elävänä pitäminen – erityisesti hänen taiteellisen toimintansa Tammisaaressa asuessaan. Seura on yhteistyössä Tammisaaren kaupungin sekä muiden samaa asiaa ajavien tahojen kanssa.

Tällä hetkellä seuralla on kolme päähanketta. Schjerfbeckin Tammisaaressa tekemistä teoksista koostuva vakituinen näyttely lienee saatavissa aikaan Ateneumin kokoelmien talletuksien avulla. Sen lisäksi seura järjestää Tammisaaren kaupungin ja Pro Artibus-säätiön kanssa kansainvälisen kilpailun, jonka tavoitteena on julkinen taideteos Schjerfbeckin kunniaksi. Yksi Tammisaaren kaupungin kaduista tulisi nimetä Schjerfbeckin mukaan, ja HS-seura tekee paraikaa työtä sen toteuttamisen eteen.

Internetlinkkejä:

Biografiakeskus

Helene Schjerfbeck artikkeli, Kultakausi

Helene Schjerfbeck artikkeli, Wikipedia

Valtion taidemuseo - taidekokoelmat

Lähteet:

Holger, Lena Helene Schjerfbeck – teckningar och akvareller, 1995.

Liehu, Rakel Helene – En roman om konstnären Helene Schjerfbeck, 2003.

Tammisaaren museo